perjantai 14. toukokuuta 2021

Suosikkipaikkani Rautulampi

Urho Kekkosen kansallispuistossa on paikka nimeltä Rautulampi, joka on lammen rannalla. Paikka on saanut nimensä sen mukaan ja lammesta voi myös kalastaa rautua. Tunturit ympäröivät pientä lampea, jonka rannalla oli päivätupa (kunnes se paloi), puuliiteri, roskapöntöt, käymälä ja useampi pieni tulipaikka. Rautulammelle on hienoa saapua pitkän vaelluspäivän jälkeen, laskea rinkka selästä, pystyttää teltta ja aloittaa ruoan valmistus. 

Päivän vaellusmatka lähenee loppuaan ja sen huomaa maaston lähtiessä laskemaan, kun on ensin noustu monta kilometriä. Lasku alkaa ja tiedän, että Rautulampi häämöttää. Saavuin sitten mistä suunnasta tahansa, se on hienoa lähteä laskeutumaan tunturin päältä kohti päivätupaa. Hetken voi näyttää jopa siltä, että laskeudumme suoraan lampeen mutta kyllä se maa tasoittuu. Tavallisesti Lapin maisema on tuntureilla ja korkeimmilla alueilla puutonta. Rautulammella kasvaa lähes täysikokoisia koivuja ja katajia. Se on jotenkin kodikasta, kun on kotoisin Pohjanmaalta ja on ollut koko päivän tunturissa, jossa ei parhaimmillaan kasva edes vaivaiskoivuja. Rautulampi on yksinkertaisuudessaan viehättävä, koska se on kaunis. Jos on mahdollisuus päästä Lapin maastoon, niin ensimmäisenä etsisin tieni sinne.

Useammat vaeltajat ovat varmasti kokeneet päivätuvan pelastuksena. Jos tunturissa yllättää sumu tai kesäinen ukkonen niin siinä kokenutkin vaeltaja haluaa suojaan. Tervettä järkeä on, ettei ole uhkarohkea ja tietää riskit, joita on jos matkaansa jatkaa. Vaeltajan täytyy osata sopeutua nopeasti muuttuviin sääoloihin. Voihan olla, että tunturilla, jolla seisot ei sada. Ja matkaasi jatkaessa takaasi tuleva sade yllättää ja pääset keskelle rankkasadetta. 

Rautulammesta tuli itselleni tärkeä oman rippileirini aikana. Olimme neljä yötä maastossa eli neljässä eri paikassa, joista Rautulampi teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Aina kuvia katsoessani valtaa suuri kaipuu Lapin luontoon. Kumpa voisin asettua jonnekin sinne suunnalle jossain kohtaa elämääni. Mahtavinta on, että olen päässyt käymään Rautulammessa useamman kerran, osa seuralaisista oli vain vaihtunut uusiin. Ensimmäinen kertani Rautulammella oli rippileirini. Meillä oli hieno porukka ja takana hieno viikko. Siihen asti elämäni paras ja ikimuistoisin leiri. Oli viimeinen ilta maastossa ja huomenna lähdettäisi takaisin Pohjanmaan lakeuksille. Saavuimme porukalla yöpymispaikkaan. Meitä oli 14 leiriläistä, kolme isosta ja kaksi vetäjää. Meille leiriläisille paikka oli vieras, mutta tykästyin siihen ensisilmäyksellä.

Suoritimme leiriytymisen jo tutuksi tulleella kaavalla, joka oli viikon aikana toistettu monia kertoja. Ensin vaelluskengät pois jalasta ja kuivumaan. Sitten telttakunta jakautui, jolloin osa kasasi teltan ja osa aloitti ruoanlaiton veden haulla ja muilla valmisteluilla. Ruoan jälkeen tiskauksen yhteydessä sain suru-uutisia kotoa. Leirin pappi tuli kertomaan, että mummu oli nukkunut pois. Pahimpaan järkytyksestä toipumiseen meni aikaa ja koin Rautulammen maiseman turvana, johon upota pakoon surua ja ikävää. Illan kuluessa vietimme vielä isosen johdolla raamattuhetkeä päivätuvassa, joka oli juuri tervattu ja tuoksui taivaalliselta. Ilta kului nopeasti ja vähän sumussa. Leirin tapaan ilta päättyi hartauteen nuotiolla. Sain palata Rautulammella vielä uudelleen, kahtena seuraavaana vuonna isosena. Tunsin sydämessäni, että pääsen mummuni luokse. 


Ensimmäisellä leirillä (jolla olin isosena) oli pidempi hetki, jonka vietin yksin. Aamu valkeni utuisena lammen yllä. Heräsin teltasta paljon ennen muita ja nousin ylös. Seisoin keskellä Rautulammen niin sanottua pihapiiriä, suljin silmäni ja hengitin monta kertaa syvään sitä ihanaa tuoksua ajattelematta mitään. Aikani nautittua avasin silmät ja katselin kaikessa rauhassa tuntureita, tuntui kuin olisin mummuni sylissä. Tunsin sen tunteen lapsuudesta, kun itketti ja mummu otti halaukseen. Siinä tuntureiden keskellä oli hyvä ja turvallinen olla. Suljin silmäni ja nautin seuraavasta tunteesta, eikä aikaakaan kun kyyneleet vierivät poskillani. Linnut visersivät. Usva alkoi hiipua ja kadota. Hetkeni oli kadonnut. 

Seuraavaksi oli aamuherätyksen aika, jonka sain meidän nuorisotyöntekijän kanssa suorittaa. Heti aamusta täytyi olla skarppina ja omaa ryhmää varten "saatavilla". Halusin olla läsnä oleva isonen. Halusin, että ryhmäläisilläni olisi tunne, etteivät ole yksin ja isonen välittää heistä kaikista. Aamuinen hetki Rautulammella oli mennyttä, mutta jäi tajuuntaani niin vahvasti, että voin palata siihen milloin vain muistoissani. Todennäköisesti minut löytää sieltä vielä monta kertaa, jolloin saan kokea sen tutun kaipuun ja turvan. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tunteita osa 1 - ikävä, kiukku ja väsy

Itse olen vahvasti tunneihminen ja kohtaan asiat todella voimakkaasti. On ollut vuosien työ oppia hillitsemään ja käsittelemään niistä edes ...