Tunteita osa 1 - ikävä, kiukku ja väsy

Itse olen vahvasti tunneihminen ja kohtaan asiat todella voimakkaasti. On ollut vuosien työ oppia hillitsemään ja käsittelemään niistä edes pieni osa. Ajattelin jakaa tekstejä tunteista, joissa on omia ajatuksia sekä poikani toteamuksia ja olotiloja.

 "äiti, en halua että tulee ikävä, se on inhottava" 

Rakas, en minäkään halua niin vain usein on. Pojan kanssa on kesällä puhuttiin paljon ikävästä ja tunnettiin sitä vähintäänkin saman verran avopuolison ollessa töissä Etelä-Suomessa. Viikot kuluivat nopeasti mutta tuntuivat samaan aikaan hyvin pitkiltä. Iltaisin molemmat kaipasi ja poika kyseli milloin perheen kolmas taas tulee kotiin. En minäkään halua, että ikävä hyökkää aaltona ja lamauttaa sekä itkettää. Siinä minun 3v on aivan oikeassa, että se on inhottavaa. Jos ikävä vavisuttaa elämän tuulissa kasvanutta äitiäkin joka kerta, niin voin vain kuvitella mitä se on tuon pienen pojan elämässä. Silti ikävä tunteena pahan olon lisäksi on positiivinen. Se tunne, jos jokin, kertoo sinun omistavan tai omistaneen jotain tärkeää. Tiedän... se ei helpota siinä kohtaa kun ikävä aalto iskee mutta saa seuraavassa hetkessä jo hymyilemään. Ikävää on monenlaista. Voit ikävöidä hetkellisesti jotain läheisistäsi ja tiedät näkeväsi hänet taas pian. Voit kaivata isovanhempia, vanhempiasi tai muuta sinulle läheistä, joka on siirtynyt jo jonnekin ajan käsityksen tuolle puolen. Ikävä kertoo sinulla olevan joku josta todella välität, jota olet valmis odottamaan ja jonka vuoksi olet valmis kestämään sen ikävän. Kun poikani murehtii ikävää, sanon usein ettei se haittaa vaikka on ikävä. Toisena päivänä taas näkee ja voi halata. Pitäisi itsekin uskoa siihen mitä vakuuttelee tuolle juniorille.

"äiti, halataan niin itku menee pois"

Lapsiperheiden tuttuakin tutumpi vieras on varmasti kiukku, joka toki usein nivoutuu nälän tai väsyn kanssa yhteen. Olen yrittänyt opettaa pojalle, että turha huutaminen ei auta. Täytyy puhua. Täytyy opetella sanomaan mikä kiukuttaa, jotta äiti voi sitten auttaa. Olen myös opettanut, että voidaan halata niin kiukku (tai itku) menee pois. Varsinaisesti en odota päivää, kun hän tajuaa ettei halaus toimi enää. Poikani käyttää usein ohjeita minua vastaan, kun minua itkettää tai kiukuttaa hän tulee halaamaan ja toteaa kiukun menevän pois. Siinä tilanteessa ei voi kun skarpata.. useimmiten hajoan sitten myöhemmin uudestaan. Kiukku ja väsy saavat yleensä aikaan kaoottisen hetken, kun kaikki purevat hammasta enemmän tai vähemmän ja yrittävät pidättää. Sitten se vain jotenkin purkautuu kun aikansa sinnittelee. Poika on voimakastahtoinen ja siihen kun lisätään vahva "minä itse" -vaihe niin lopun pystyy varmasti jokainen vanhempi kuvittelemaan ja ehkä jo kuulemaan korvissaan. Se ääni mikä on kuin palosireeni, se "EI" mikä kaikuu tilasta riippumatta ja se tuima katse, joka on kumminkin niin suloinen. Se kaoottinen hetki, kun vanhempi venyttää hermoja ja miettii samalla kuinka purkaa tilanne joten kuten rakentavasti. Näitä hetkiä on varmasti jokaisessa lapsiperheessä päivittäin ja useamman kerran päivässä. Kiukun, joka on alkanut syystä x, hyvä kaveri on väsy. Lapsi ei välttämättä osaa tunnistaa milloin on väsynyt ja vaikka osaisikin niin ei ainakaan myönnä sitä. Kun lapsi makoilee toista tuntia sängyssä ja huutelee äitiä vähän väliä, hokeakseen ettei väsytä, tarvitaan jälleen pitkää pinnaa. Kun kaikki asiat itkettää ja hermostuttaa, ei voi myöntää väsyä, vaan pakko taistella ettei uni tule. Jos uni tulee, niin äitihän oli oikeassa. Toki on myös iltoja kun uni yllättää kesken sadun tai kerrotun tarinan, kun poika itse sanoo olevansa väsy... sänkyyn mennessä rauhoittuu ja nukahtaa melkein samantien. Näitä iltoja on vain paljon vähemmän.  

Olen viimeisen puolen vuoden aikana huomannut, että poikani lukee minua ja tunnetilojani. Hän kyseenalaistaa sen miksi äiti on kiukkuinen, miksi äitiä itkettää, miksi äiti komentaa, miksi äiti on hiljaa... Olen joutunut opetella selittämään olotilojani hänelle. Toistaiseksi on riittänyt lähes todenmukaiset vastaukset siitä, kuinka äitiäkin väsyttää, äidillä on pää kipeä, äiti lähettää tämän yhden viestin jne. Itku on mielestäni vaikein selittää, koska sitä ei aina ymmärrä itsekään, saatika sen itkun seasta osaisi selittää niin, että 3-vuotiaskin sen ymmärtää. Hän osaa myös joissain hetkissä itse kertoa miksi kiukuttaa tai itkettää, kun sitä häneltä kysyn. 

Poikani opittua puhumaan ja kyseenalaistamaan maailmaa päätin, että meillä näytetään tunteita. Voin siis itkeä poikani nähden, kun olen valmistautunut vastaamaan niihin muutamaan tiukkaan kysymykseen ja ottamaan vastaan sen halin jolla itku "menee pois". Meidän kodissa ja perheessä on tilaa näyttää tunteet. Joskus aikuisella tai lapsella kiehuu vähän enemmän. Olen ajatellut, että niin kauan kuin se on vain äänenkäyttöä niin antaa palaa, kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Sitten kun pahin on purkautunut, voidaan lähteä keskustelemaan, että mistäs tämä tämmöinen tulikaan. Lapsuudenkodissani tunteet olivat tasaisen harmaata "pakkopullaa", joten en halua samaa pojalleni. Meillä on tilaa tuntea! 

Täydelinen perhe epätäydellisyyksineen

 Yksi lapsuuteni suurimmista unelmista on ollut oma perhe. Olen ollut jo pienestä lapsirakas ja minulle oli luonnollista tulla nuorena äidiksi vaikka ei se tie ollut loppu viimein mikään helpoin tie. Nuorena äidiksi -ajatukseen kuului tietysti unelma onnellisesta perheestä, jota olen kuitenkin joutunut odottamaan. Olen paininut nyt muutaman vuoden asian kanssa ja totutellut ajatukseen, että olemme poikani kanssa omanlainen perhe, hyvä duo. Pikku hiljaa totuin ajatukseen monen epäonnistuneen suhteen ja tunnemylläkän jälkeen. Ymmärsin ettei se kahdestaan oleminen olekaan huono juttu ja pitää osata ensin rauhoittua tähän elämään ennenkö yrittää sitä väkisin muuttaa. Silti olen kaivannut koko ajan rinnalleni sitä toista aikuista jakamaan arkea ja ajatuksia sekä loputonta kotitöiden suota. 

Olen aina halunnut "tavallisen perheen", mitä se sitten kellekin tarkoittaa ja mikä on tavallisen määritelmä. Ajatuksissani on ollut minä ja mieheni, lapsi(a) sekä oma koti ja kaiken tämän ympärille meidän näköinen arki. Ystäväni käytti omassa päivityksessään ilmaisua "kaverini perhe" ja siihen pysähdyin. Nieleskelin kyyneleitä ja mutustelin ilmaisua. Tajusin, että minun lapsuuden perheeni oli vaihtunut omaan perheeseeni. Minulla on pieni poika ja avopuoliso, joten olemme perhe. Meillä on koti ja syksyn alettua koittaa aivan tavallinen arki, me opiskelemme ja poika viettää päivät päiväkodissa. Olen saanut sen, mistä olen aina unelmoinut. 

Yksi yö heräsin ja jäin ihmettelemään rakkauden määrää, joka ympärilläni on. Päässäni alkoi soimaan eräs kappale, jota hyräillessä nukahdin hymyillen omalle paikalleni toisen ihmisen viereen. Minulla on paikka jonkun elämässä ja sydämessä sekä minun sydän saa ottaa ja antaa rakkautta, tervettä läheisyyttä ja läsnäoloa. Kaikki tämä ei todellakaan ole ollut itsestäänselvää nuoruusvuosina, kun tunteet heitteli ja parisuhdestatus sen mukana. 

Aamu valkenee, valaisee jo eteisen,

Tämän ahtaan pikku kaksion, tai kotihan se on 

yhteinen

Makuuhuoneen ovee raotan, on siellä hämärä

Heidän näen nukkuvan, en tahdo herättää,

vaan siihen jään

Ja musta tuntuu et' voin luopuu mistä vaan, kun mä heidät pitää saan

Lähelläin

siis muusta viis' voin luopuu mistä vaan, voin tehdä tappavinta työtä puolestaan

pystypäin

Eihän perhe tää liene aivan sellainen

Kuin on telkkarissa perheet nää tila-automainosten

Mä tiedän sen

Nojaan ovenpieleen, kuuntelen, ne siellä hengittää

Pari unennäkijää, en tahdo herättää

Vaan siihen jään

Ja musta tuntuu, et'voin luopuu mistä vaan, kun mä heidät pitää saan...

Mä en tiennyt aikoinaan, mihin vielä joudunkaan

Mä en tiennyt kuinka paljon rakkautta heiltä saan

Ja pystyn antamaan

Yö - Voin luopuu mistä vaan

Ei meidänkään elämä tai arki ole ruusuilla tanssimista, mutta kummasti helpottaa kun sitä jakaa toinen aikuinen. On paljon pitkiä päiviä, kaikki on väsyneitä ja jos ruoka ei ole oikeaan aikaan valmista niin kiukun voi vaistota helpostikin ilmapiiristä. Etenkin minulle itselle iskee kovastikin nälkäkiukku, joka onneksi menee helposti ohi kun otan ruokaa nenän eteen. Poika on tietenkin vielä pieni eikä aina osaa kertoa mikä kiukuttaa mutta kokemuksesta tiedän, että päästään kaikki helpommalla kun tehdään se ruoka oikeaan aikaan. Kyllä, meillä on keittiössä tiskivuori ja pesuhuoneessa pyykkivuori, eipä ne ole vielä juosseet karkuun tai peseytyneet itsestään. Itse vihaan siivoamista ja teen sen, kun on aivan pakko eli leivänmuruja ja pölyä löytyy, jos poikkeaa arkena kahville tai muutoin kylään. Kotitöiden lista päivittäin on pitkä ja olen oppinut olemaan armollinen, jos porukalla on maha täynnä ja hymy huulilla päivän jälkeen niin se pyykkikasa saa odottaa. 

Mielestäni perhe ei määräydy aina välttämättä biologisuuden mukaan. Myöskin tästä ajatuksesta on ollut vaikea päästä eroon, kun oma tilanne on mikä on. Nykyään ymmärrän sen, että biologisuutta tärkeämpää on välittäminen ja se aito läsnäolo. Ei siinä kohtaa kysytä veriryhmää tai geeniperimää. Perhe on se porukka, joka saa rakastamaan ja toisinaan repeämään raivosta. Perheessä rauhoitutaan, riidellään ja rakastetaan, jos on eniten tuota viimeisintä niin pärjätään aina.

Suosikkipaikkani Rautulampi

Urho Kekkosen kansallispuistossa on paikka nimeltä Rautulampi, joka on lammen rannalla. Paikka on saanut nimensä sen mukaan ja lammesta voi myös kalastaa rautua. Tunturit ympäröivät pientä lampea, jonka rannalla oli päivätupa (kunnes se paloi), puuliiteri, roskapöntöt, käymälä ja useampi pieni tulipaikka. Rautulammelle on hienoa saapua pitkän vaelluspäivän jälkeen, laskea rinkka selästä, pystyttää teltta ja aloittaa ruoan valmistus. 

Päivän vaellusmatka lähenee loppuaan ja sen huomaa maaston lähtiessä laskemaan, kun on ensin noustu monta kilometriä. Lasku alkaa ja tiedän, että Rautulampi häämöttää. Saavuin sitten mistä suunnasta tahansa, se on hienoa lähteä laskeutumaan tunturin päältä kohti päivätupaa. Hetken voi näyttää jopa siltä, että laskeudumme suoraan lampeen mutta kyllä se maa tasoittuu. Tavallisesti Lapin maisema on tuntureilla ja korkeimmilla alueilla puutonta. Rautulammella kasvaa lähes täysikokoisia koivuja ja katajia. Se on jotenkin kodikasta, kun on kotoisin Pohjanmaalta ja on ollut koko päivän tunturissa, jossa ei parhaimmillaan kasva edes vaivaiskoivuja. Rautulampi on yksinkertaisuudessaan viehättävä, koska se on kaunis. Jos on mahdollisuus päästä Lapin maastoon, niin ensimmäisenä etsisin tieni sinne.

Useammat vaeltajat ovat varmasti kokeneet päivätuvan pelastuksena. Jos tunturissa yllättää sumu tai kesäinen ukkonen niin siinä kokenutkin vaeltaja haluaa suojaan. Tervettä järkeä on, ettei ole uhkarohkea ja tietää riskit, joita on jos matkaansa jatkaa. Vaeltajan täytyy osata sopeutua nopeasti muuttuviin sääoloihin. Voihan olla, että tunturilla, jolla seisot ei sada. Ja matkaasi jatkaessa takaasi tuleva sade yllättää ja pääset keskelle rankkasadetta. 

Rautulammesta tuli itselleni tärkeä oman rippileirini aikana. Olimme neljä yötä maastossa eli neljässä eri paikassa, joista Rautulampi teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Aina kuvia katsoessani valtaa suuri kaipuu Lapin luontoon. Kumpa voisin asettua jonnekin sinne suunnalle jossain kohtaa elämääni. Mahtavinta on, että olen päässyt käymään Rautulammessa useamman kerran, osa seuralaisista oli vain vaihtunut uusiin. Ensimmäinen kertani Rautulammella oli rippileirini. Meillä oli hieno porukka ja takana hieno viikko. Siihen asti elämäni paras ja ikimuistoisin leiri. Oli viimeinen ilta maastossa ja huomenna lähdettäisi takaisin Pohjanmaan lakeuksille. Saavuimme porukalla yöpymispaikkaan. Meitä oli 14 leiriläistä, kolme isosta ja kaksi vetäjää. Meille leiriläisille paikka oli vieras, mutta tykästyin siihen ensisilmäyksellä.

Suoritimme leiriytymisen jo tutuksi tulleella kaavalla, joka oli viikon aikana toistettu monia kertoja. Ensin vaelluskengät pois jalasta ja kuivumaan. Sitten telttakunta jakautui, jolloin osa kasasi teltan ja osa aloitti ruoanlaiton veden haulla ja muilla valmisteluilla. Ruoan jälkeen tiskauksen yhteydessä sain suru-uutisia kotoa. Leirin pappi tuli kertomaan, että mummu oli nukkunut pois. Pahimpaan järkytyksestä toipumiseen meni aikaa ja koin Rautulammen maiseman turvana, johon upota pakoon surua ja ikävää. Illan kuluessa vietimme vielä isosen johdolla raamattuhetkeä päivätuvassa, joka oli juuri tervattu ja tuoksui taivaalliselta. Ilta kului nopeasti ja vähän sumussa. Leirin tapaan ilta päättyi hartauteen nuotiolla. Sain palata Rautulammella vielä uudelleen, kahtena seuraavaana vuonna isosena. Tunsin sydämessäni, että pääsen mummuni luokse. 

Ensimmäisellä leirillä (jolla olin isosena) oli pidempi hetki, jonka vietin yksin. Aamu valkeni utuisena lammen yllä. Heräsin teltasta paljon ennen muita ja nousin ylös. Seisoin keskellä Rautulammen niin sanottua pihapiiriä, suljin silmäni ja hengitin monta kertaa syvään sitä ihanaa tuoksua ajattelematta mitään. Aikani nautittua avasin silmät ja katselin kaikessa rauhassa tuntureita, tuntui kuin olisin mummuni sylissä. Tunsin sen tunteen lapsuudesta, kun itketti ja mummu otti halaukseen. Siinä tuntureiden keskellä oli hyvä ja turvallinen olla. Suljin silmäni ja nautin seuraavasta tunteesta, eikä aikaakaan kun kyyneleet vierivät poskillani. Linnut visersivät. Usva alkoi hiipua ja kadota. Hetkeni oli kadonnut. 

Seuraavaksi oli aamuherätyksen aika, jonka sain meidän nuorisotyöntekijän kanssa suorittaa. Heti aamusta täytyi olla skarppina ja omaa ryhmää varten "saatavilla". Halusin olla läsnä oleva isonen. Halusin, että ryhmäläisilläni olisi tunne, etteivät ole yksin ja isonen välittää heistä kaikista. Aamuinen hetki Rautulammella oli mennyttä, mutta jäi tajuuntaani niin vahvasti, että voin palata siihen milloin vain muistoissani. Todennäköisesti minut löytää sieltä vielä monta kertaa, jolloin saan kokea sen tutun kaipuun ja turvan.