Itse olen vahvasti tunneihminen ja kohtaan asiat todella voimakkaasti. On ollut vuosien työ oppia hillitsemään ja käsittelemään niistä edes pieni osa. Ajattelin jakaa tekstejä tunteista, joissa on omia ajatuksia sekä poikani toteamuksia ja olotiloja.
"äiti, en halua että tulee ikävä, se on inhottava"
Rakas, en minäkään halua niin vain usein on. Pojan kanssa on kesällä puhuttiin paljon ikävästä ja tunnettiin sitä vähintäänkin saman verran avopuolison ollessa töissä Etelä-Suomessa. Viikot kuluivat nopeasti mutta tuntuivat samaan aikaan hyvin pitkiltä. Iltaisin molemmat kaipasi ja poika kyseli milloin perheen kolmas taas tulee kotiin. En minäkään halua, että ikävä hyökkää aaltona ja lamauttaa sekä itkettää. Siinä minun 3v on aivan oikeassa, että se on inhottavaa. Jos ikävä vavisuttaa elämän tuulissa kasvanutta äitiäkin joka kerta, niin voin vain kuvitella mitä se on tuon pienen pojan elämässä. Silti ikävä tunteena pahan olon lisäksi on positiivinen. Se tunne, jos jokin, kertoo sinun omistavan tai omistaneen jotain tärkeää. Tiedän... se ei helpota siinä kohtaa kun ikävä aalto iskee mutta saa seuraavassa hetkessä jo hymyilemään. Ikävää on monenlaista. Voit ikävöidä hetkellisesti jotain läheisistäsi ja tiedät näkeväsi hänet taas pian. Voit kaivata isovanhempia, vanhempiasi tai muuta sinulle läheistä, joka on siirtynyt jo jonnekin ajan käsityksen tuolle puolen. Ikävä kertoo sinulla olevan joku josta todella välität, jota olet valmis odottamaan ja jonka vuoksi olet valmis kestämään sen ikävän. Kun poikani murehtii ikävää, sanon usein ettei se haittaa vaikka on ikävä. Toisena päivänä taas näkee ja voi halata. Pitäisi itsekin uskoa siihen mitä vakuuttelee tuolle juniorille.
"äiti, halataan niin itku menee pois"
Lapsiperheiden tuttuakin tutumpi vieras on varmasti kiukku, joka toki usein nivoutuu nälän tai väsyn kanssa yhteen. Olen yrittänyt opettaa pojalle, että turha huutaminen ei auta. Täytyy puhua. Täytyy opetella sanomaan mikä kiukuttaa, jotta äiti voi sitten auttaa. Olen myös opettanut, että voidaan halata niin kiukku (tai itku) menee pois. Varsinaisesti en odota päivää, kun hän tajuaa ettei halaus toimi enää. Poikani käyttää usein ohjeita minua vastaan, kun minua itkettää tai kiukuttaa hän tulee halaamaan ja toteaa kiukun menevän pois. Siinä tilanteessa ei voi kun skarpata.. useimmiten hajoan sitten myöhemmin uudestaan. Kiukku ja väsy saavat yleensä aikaan kaoottisen hetken, kun kaikki purevat hammasta enemmän tai vähemmän ja yrittävät pidättää. Sitten se vain jotenkin purkautuu kun aikansa sinnittelee. Poika on voimakastahtoinen ja siihen kun lisätään vahva "minä itse" -vaihe niin lopun pystyy varmasti jokainen vanhempi kuvittelemaan ja ehkä jo kuulemaan korvissaan. Se ääni mikä on kuin palosireeni, se "EI" mikä kaikuu tilasta riippumatta ja se tuima katse, joka on kumminkin niin suloinen. Se kaoottinen hetki, kun vanhempi venyttää hermoja ja miettii samalla kuinka purkaa tilanne joten kuten rakentavasti. Näitä hetkiä on varmasti jokaisessa lapsiperheessä päivittäin ja useamman kerran päivässä. Kiukun, joka on alkanut syystä x, hyvä kaveri on väsy. Lapsi ei välttämättä osaa tunnistaa milloin on väsynyt ja vaikka osaisikin niin ei ainakaan myönnä sitä. Kun lapsi makoilee toista tuntia sängyssä ja huutelee äitiä vähän väliä, hokeakseen ettei väsytä, tarvitaan jälleen pitkää pinnaa. Kun kaikki asiat itkettää ja hermostuttaa, ei voi myöntää väsyä, vaan pakko taistella ettei uni tule. Jos uni tulee, niin äitihän oli oikeassa. Toki on myös iltoja kun uni yllättää kesken sadun tai kerrotun tarinan, kun poika itse sanoo olevansa väsy... sänkyyn mennessä rauhoittuu ja nukahtaa melkein samantien. Näitä iltoja on vain paljon vähemmän.
Olen viimeisen puolen vuoden aikana huomannut, että poikani lukee minua ja tunnetilojani. Hän kyseenalaistaa sen miksi äiti on kiukkuinen, miksi äitiä itkettää, miksi äiti komentaa, miksi äiti on hiljaa... Olen joutunut opetella selittämään olotilojani hänelle. Toistaiseksi on riittänyt lähes todenmukaiset vastaukset siitä, kuinka äitiäkin väsyttää, äidillä on pää kipeä, äiti lähettää tämän yhden viestin jne. Itku on mielestäni vaikein selittää, koska sitä ei aina ymmärrä itsekään, saatika sen itkun seasta osaisi selittää niin, että 3-vuotiaskin sen ymmärtää. Hän osaa myös joissain hetkissä itse kertoa miksi kiukuttaa tai itkettää, kun sitä häneltä kysyn.
Poikani opittua puhumaan ja kyseenalaistamaan maailmaa päätin, että meillä näytetään tunteita. Voin siis itkeä poikani nähden, kun olen valmistautunut vastaamaan niihin muutamaan tiukkaan kysymykseen ja ottamaan vastaan sen halin jolla itku "menee pois". Meidän kodissa ja perheessä on tilaa näyttää tunteet. Joskus aikuisella tai lapsella kiehuu vähän enemmän. Olen ajatellut, että niin kauan kuin se on vain äänenkäyttöä niin antaa palaa, kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Sitten kun pahin on purkautunut, voidaan lähteä keskustelemaan, että mistäs tämä tämmöinen tulikaan. Lapsuudenkodissani tunteet olivat tasaisen harmaata "pakkopullaa", joten en halua samaa pojalleni. Meillä on tilaa tuntea!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti